mt

Punainen koivu

Kun taitava ja tunnustettu kirjailija ei enää löydä teoksilleen kustantajaa, on kaksi vaihtoehtoa. Joko hän on hukannut taitonsa kirjoittaa tai sitten kirjailija on kehittynyt liian toisinajattelevaksi ja kriittiseksi. Pentti Haanpään teosta Vääpeli Sadon tapaus ei julkaistu kirjailijan omana elinaikana jälkimmäisestä syystä. Vuonna 1935 valmistunut teos on synkkä kuvaus armeijamaailmasta ja sotilaan elämästä. Se kyseenalaistaa kärkevästi koko järjestelmän mielekkyyden ja hyökkää terävästi ihmisten alistamista vastaan. Haanpään kieli on hyvin rikasta. Hän viljelee taitavasti erilaisia lauserakenteita ja elävöittää hahmojen puhetta huudahduksilla sekä puhekielisyyksillä. Vääpeli Sadon tapaus on kerrottu suhteellisen lineaarisesti, vaikka alkupuolella hahmojen historiaa muutamalla takaumalla valotetaankin. Kerronta keskittyy päähahmojen suhteita selvästi kuvaaviin tapauksiin ja nostaa keskiöön juuri armeijan vaikutuksen järjestelmänä ihmisiin ja heidän elämäänsä. Vaikka pinnalta tarina näyttääkin ihmissuhteisiin perustuvalta, sen ytimen muodostaa juuri järjestelmän kuvaaminen. Hahmot ovat välineitä Haanpään yhteiskunnallisen näkemyksen esiintuomiseen, eivät itseisarvoja kertomukselle.

Alussa kirjan asetelma vaikuttaa selkeältä. Päähenkilö korpraali Kärnä käy yhden miehen sotaa vääpeli Satoa vastaan. Kärnä edustaa tervettä järkeä ja ihmisyyttä. Hahmo on kielellisesti hyvin taitava ja lukijalle tulevat nopeasti tutuksi Kärnän nopeat sutkautukset ja kaunopuheisuus. Vääpeli Sato on vanhan polven sotilasjäärä, jolle armeija on kaikki kaikessa. Suurimman osan teosta hän toimii Kärnän selkeänä vastavoimana ja edustaa pakkojärjestelmää sen suurimassa mädäntyneisyydessä. Sotilasarvon hänelle suomalla vallalla vääpeli Sato nöyryyttää alempiarvoisiaan. Korpraali Kärnä ei kuitenkaan aina tyydy pelkän altavastaajan rooliin vaan puolustaa itseään omilla likaisilla tempuillaan. Hän jopa makaa salaa vääpelin vaimon kanssa, osaksi vain kostaakseen vääpelille. Kärnän toimia pidetään kuitenkin oikeutettuina, koska hänet nähdään väkivaltakoneiston uhrina.

Monessa suhteessa alkuasetelma tiivistyy kohtaukseen koivun luona. Vääpeli Sato marssittaa komppanian metsänlaitaan, jossa hän opettaa miehille sotilaskuria ja esimiesten kunnioitusta. Sadon mukaan esimies on aina oikeassa, joten jos hän sanoo koivua punaiseksi, tulee alempiarvoisten pitää sitä totuutena. Korpraali Kärnä ei voi hyväksyä itsenäisestä ajattelusta luopumista ja tulee inttäneeksi esimiehelleen vastaan. Opettaakseen korpraalille tapoja vääpeli Sato määrää hänet juoksemaan pitkin viemärin pohjaa. Välillä Sato komentaa sotilaan maihin ja heti uudestaan juoksuun. Vääpeli yrittää saada Kärnän perääntymään kannassaan ja tunnustamaan esimiehen ylivallan, mutta pahasta ryvettymisestä ja rangaistuksen inhottavuudesta huolimatta Kärnä pitää päänsä. Hänen silmiinsä koivu ei ole punainen, eikä hän aivopesuun suostu.

Läpi kirjan kuljetetaan lähes motiivinomaisesti vääpeli Sadon viiksiä. Niihin palataan kerta toisensa jälkeen, ja niiden kuvaus heijastelee tarinan luonteen muutoksia. Alun selvän vastakkainasettelun aikana Kärnä ajattelee viiksien olevan ihmiselle kuulumattomat. Ne näyttävät jälkeenpäin lisätyiltä “kuten puuhevosen häntä”. Tarinan kehittyessä viiksiin ilmestyy kuitenkin myös korpraali Kärnän silmissä jotain inhimillistä. Kysymys ei kuitenkaan ole viiksien muuttumisesta vaan siitä, että Kärnä alkaa tunnistaa itsessään jotain sellaista, joka aikaisemmin kuului vain vääpeli Sadolle.

Uusien alokkaiden saapuessa korpraali Kärnä joutuu itse siihen tilanteeseen, jossa vääpeli Sato on koko kertomuksen ajan ollut. On hänen vuoronsa osallistua alempiarvoisten kouluttamiseen. Alkujaan puhdasta ja tervettä ihmisyyttä edustaneessa Kärnässä näkyy itsessään nyt niitä piirteitä, joita vastaan hän on kokenut taistelevansa vääpeli Satoa vastustaessaan. Hän huomaa, kuinka helppoa alempiarvoisen höykyttämisestä tulee, kun järjestelmä tarjoaa siihen mahdollisuuden. Romaanin musta ja valkoinen haalenevat. Hiljalleen pinnan alta Kärnä mädäntyy tavalla, jota hän ei uskonut itselleen mahdolliseksi. Pystymättä kuitenkaan tunnustamaan itselleen tätä muutosta Kärnä jatkaa valitsemallaan tiellä. Lopulta korpraali saavuttaa tavoittelemansa. Vääpeli Sadon itsehillintä murtuu henkisestä painostuksesta, ja hän käy erääseen alokkaaseen käsiksi kesken harjoituksen. Vaikka todellisuudessa vääpeli onnistuu kokoamaan itsensä nopeasti eikä vahinkoa pääse tapahtumaan, pitävät Kärnän johdolla muut miehet huolen siitä, että alokkaalla on jotain, mitä näyttää sairastuvalla. Samassa parakissa, jossa alkuosan ihmisyyttä puolustava Kärnä taistelee väkivaltaisia ja julmia rangaistuksia vastaan, johtaa hän nyt itse alokkaan hakkaamista. Tavoite kuitenkin saavutetaan. Kukaan ei paljasta, että alokas ei todellisuudessa saanut vammojaan vääpeli Sadon ravistelussa, ja niin Sato erotetaan armeijan palveluksesta. Jostain syystä korpraali Kärnä ei kuitenkaan tunne iloa eikä voitonriemua oikeudenkäyntiä seuratessaan. Vääpelin viiksetkin alkavat näyttää ihmisen viiksiltä.

Kirjan viimeisessä kohtauksessa on kulunut vuosia armeijan aikaisista tapahtumista. Aiemmin korostetut sotilasarvot ja hierarkiaan perustuva asema ovat kadonneet. Korpraali Kärnä on muuttunut vapaaksi mieheksi, Simo Kärnäksi. Simo on matkalla töihin ja kohtaa kadulla pummin. Pummi osoittautuu entiseksi vääpeli Sadoksi. Erottaminen armeijasta on syössyt miehen katuojaan, ja nyt hän vain haluaa Simolta kympin viinaan. Ennen niin hoidetut ja ryhdikkäät viiksetkin ovat kadonneet paksuun partaan. Viiksien tapaan myös vastakkainasettelu on kadonnut. Sato suuntaa vakain askelin kohti viinakauppaa, ja Simo Kärnä jatkaa matkaansa töihin. Lopulta kumpikaan ei edusta puhdasta aatetta, vaan he ovat pelkkiä ihmisiä, jotka armeija arvotti ja asetti järjestykseen. Sato on väkivaltakoneiston uhri siinä missä Kärnäkin. Heidät erotti todellisuudessa vain kuvat kauluksissa.

Vääpeli Sadon tapaus on ennen kaikkea yhteiskunnallinen teos. Se kuvaa sotilaskurin ja armeijajärjestelmän mielettömyyttä. Korpraalin ja vääpelin välisiin suhteisiin keskittyvän kerronnan lomaan mahtuu suuri joukko tarinoita tavallisista rivisotilaista. Hyvin tunteikas kerronta kuvaa tekojen ja rangaistusten mielivaltaista suhdetta ja ajattelutapaa, jonka äärelle alokkaat ajetaan. Tuskalliset rangaistusmarssit sävyttävät kasarmielämää, ja jotkut yrittävät jopa itseään vahingoittamalla päästä sairastuvalle pakoon jatkuvaa höykytystä. Eräs alokas siellä ollessaan jopa sitoo kuparilantin joka yö jalassaan olevan haavan ympärille, jotta vamma ei parantuisi. Toiset viiltävät itseään jalkaan ennen marssia aiheuttaen näin pahoja ja tuskallisia hiertymiä jalkoihinsa. Sotilaiden teoilla ja heidän saamillaan rangaistuksilla ei tunnu olevan mitään yhteyttä toisiinsa. Syyttömiä pidetään vankeina pitkiä aikoja, ja rikkeen tutkimisen sijasta heidät yritetään saada tunnustamaan jotain, mitä he eivät ole tehneet. Haanpään armeijakuvauksessa kaikkea leimaa järjettömyys, ja esimiesten yhteinen ominaisuus tuntuu olevan syvään pinttynyt sotahulluus. Lopulta tämä ajaa alokkaat sekoamisen partaalle. Viimeiseen saakka syyttömyyttään vannovat karkaavat hirttäytymällä sähköjohtoon. “Isänmaa ja puolustustahto olivat vain sanoja, sanoja, kuten liukkaasti luettu isämeitä. Kaiken tämän valtavan muokkauksen, suuren järjestelmän, joka tahtoi valaa yksilöt yhteen muottiin, joka teki armeijan, kaiken tämän he aavistivat ja tunsivat palvelevansa vain tuhon asiaa, järjettömyyttä, sotaa, kuolemaa ja hävitystä.”

Vääpeli Sadon tapaus näyttäytyy aluksi hyvin yksinkertaisena kertomuksena, jossa selkeästi korostetut hahmot edustavat omia aatteitaan. Sen pinnan alta löytyy kuitenkin uskomattoman paljon syvyyttä. Pentti Haanpää rakentaa taidokkaasti pienistä lähtökohdista hyvin vivahteikkaan teoksen. Tekstistä tihkuu ennen kaikkea viha kaikkea toisen ihmisen nöyryyttämistä kohtaan. Lopulta hahmot eivät edusta järjestelmää, vaan vääpeli Sato on yhtä lailla sotakoneiston uhri kuin korpraali Kärnäkin. Järjestelmä, joka antaa ihmiselle vallan toisen ihmisen nöyryyttämiseen, tulee samalla istuttaneeksi heihin pahuuden siemenen, joka lopulta mädättää heidät sisältäpäin. Valta turmelee, ja ehdoton valta turmelee ehdottomasti.