Kulttuurien kohtaaminen Salman Rushdien novellissa ”Kosija”
Johdanto
Salman Rushdien novelli ”Kosija” on intialaissyntyisen miehen kertomus nuoruudestaan maahanmuuttajana Iso-Britanniassa 1960-luvun alussa. Kosijassa on vahvasti omaelämäkerrallinen sävy: Rushdie itse syntyi vuonna 1947 Mumbaissa ja muutti Englantiin ollessaan vasta 14-vuotias. Niin Rushdien tuotantoa kuin elämääkin leimaa kuuluminen kahteen varsin erilaiseen kulttuurialueeseen ja toisaalta aina vähemmistöön: Intiassa hän oli muslimi ja Englannissa maahanmuuttaja.
Niin kulttuuripoliittisissa kannanotoissaan kuin kirjallisessa tuotannossaankin Rushdie kieltää puhtaiden, muuttumattomien ja eheiden kansallisidentiteettien olemassaolon. Sisällöllisesti hänen keskeiset teoksensa edustavatkin postkoloniaalista kirjallisuutta: ne käsittelevät kolonialistista menneisyyttä ja purkavat siirtomaajärjestelmän jälkeensä jättämiä ongelmia. Kerronnallisesti Rushdielle tyypilliset faktan ja fiktion yhteenkietoutuminen sekä runsaat intertekstuaaliset viittaukset lähestyvät eurooppalaista ja amerikkalaista postmodernismia.
Maailman tietoisuuteen Rushdie nousi viimeistään vuonna 1988 ilmestyneen Saatanalliset säkeet -teoksen myötä. Saatanalliset säkeet käsittelee satiirisesti Intiaa, islamia ja maahanmuuttajien asemaa Iso-Britanniassa. Iranin uskonnollinen johtaja Ajatollah Khomeini katsoi Rushdien syyllistyneen jumalanpilkkaan ja julisti tälle kuolemantuomion, fatwan, helmikuussa 1989. Tuomiosta lähtien Rushdie on ollut poliittinen pakolainen ja koko 1990-luvun hän eli äärimmäisten turvatoimien ympäröimänä.
”Kosija” on vuonna 1994 ilmestyneen Itä, länsi -novellikokelman päättävä kertomus. Kokoelma on jaettu kolmeen osaan: Itä, Länsi ja Itä, länsi. Nimensä mukaisesti osien novelleja yhdistää kulttuurialue. Ensimmäisessä osassa novellien keskuksena on idän ja toisessa osassa lännen kulttuuripiirit. Viimeisen osan novelleissa painottuu erityisesti idän ja lännen kohtaaminen ja sekoittuminen.
”Kosija” -novellin keskeisenä jännitteenä on sen hahmojen juuttuminen kulttuurilliseen välitilaan, kahden erilaisen kulttuuripiirin kohtaamiseen, jossa he yrittävät löytää omaa paikkaansa ja yksilöllistä identiteettiään vastakkaisten voimien kiskoessa eri suuntiin. Samanaikaisesti henkilöiden intialainen syntyperä sekoittuu hallitsevaan englantilaiseen ja länsimaalaiseen kulttuuriin muodostaen kokonaisuuden, jossa mitään eheää, puhdasta tai pysyvää tuskin voi koskaan ollakaan.
Tätä taustaa vasten novellia onkin mielenkiintoisinta tarkastella juuri erilaisten kulttuuristen ainesten risteymänä ja kohtauspaikkana niiden näyttäytyessä toisaalta monikulttuurisina yhdistelminä ja toisaalta idän ja lännen erilleen repivänä ristiriitana. Novelli vilisee erilaisia kulttuurillisia viittauksia, ja näiden avulla paitsi sidotaan tarina historialliseen kontekstiinsa myös kuvataan henkilöhahmojen identiteettien rakentumista ja monikulttuurisen tilan syntymistä erilaisten maailmojen kohdatessa.
Itä tai länsi
Novellissa syntyperältään intialainen mies muistelee nuoruutensa vuosia Englannissa. Novelli keskittyy kuvaamaan perheen elämää Lontoossa, heidän sopeutumistaan ja kokemuksiaan, kunnes rasistien häiriköinti ja asuintalon vahtimestarin loukkaantuminen ajavat hahmot valitsemaan varsin erilaisia suuntia elämälleen. Tarinan keskiössä on erityisesti perheen lastenhoitajan ja asuinrakennuksen vahtimestarin välinen suhde sekä kertojan oma sopeutuminen ja oman itsensä löytäminen. Tavallaan kertoja ja lastenhoitaja muodostavat vastaparin, kun lastenhoitaja lopulta palaa synnyinmaahansa kertojan jatkaessa kamppailua oman identiteettinsä muodostamiseksi erilaisten kulttuurien vaikutteiden ja virtausten keskellä.
Kerronta tapahtuu minä-muodossa ja pääosa novellista on vuosiin 1962-1964 sijoittuvaa takaumaa. Novellin nykyhetki on noin kolmekymmentä vuotta myöhemmin, kun kertoja saa kirjeen lapsuutensa lastenhoitajalta ja sen herättämien tunteiden ja muistojen pohjalta päättää kirjoittaa lastenhoitajan ja vahtimestarin ja sitä kautta myös oman tarinansa.
[M]inulle on tullut tärkeämmäksi kuin koskaan panna paperille tarina, jota niin pitkään olen kuljettanut kirjoittamattomana mukanani [– –] Ymmärrän nyt ettei se ole pelkästään heidän tarinansa, vaan meidän, minun, myös. (Rushdie, Itä, länsi, 154)
Lastenhoitajan ja vahtimestarin välisen rakkaustarina saa alkunsa lastenhoitajan heikosta kielitaidosta ja tavasta vakuutella sanomisiaan. Lastenhoitaja on oikealta nimeltään Mary, mutta vahtimestari antaa hänelle lempinimen, jolla Mary tunnetaan koko novellin ajan. ”Vahtimestari oli alkanut mielessään nimittää häntä Varmasti-Maryksi, koska hän ei koskaan sanonut pelkästään kyllä tai ei, vaan aina jotenkin siihen tyyliin, että ei-aivan-varmasti tai ei-varmasti-ei.” (K, 152)
Vahtimestarin oma synnyinnimi on Mecir, mutta häntä nimitetään läpi novellin Sekaisin-Päästäksi. Nimen taustalla on vahtimestarin ennen novellin tapahtumia kokema aivohalvaus, jonka aiheuttamat vauriot vaikeuttavat hänen omaa kielellistä ilmaisuaan. Vahtimestari ihastuu osaltaan Maryn varmuuteen ja toisaalta lastenhoitajan tapaan sekoittaa englantia puhuessaan p-konsonantti f- ja c-kirjaimiin. Vahtimestari (porter) muuttuu Maryn suussa kosijaksi (courter).
Vahtimestarista muodostuu Maryn side Englantiin ja portti uuteen kulttuuripiiriin. Sekaisin-Päästä tutustuttaa lastenhoitajan niin Lontoon keskustaan, Kiviset ja Soraset -piirrettyyn kuin Kensington Gardens -maisemapuutarhan Peter Pan -patsaaseenkin. Symbolisesti vahtimestari sulkee television, jonka uutislähetyksissä varoitetaan maahanmuuttajista, ja pysäyttää rullaportaat Maryn intialaisen kansallisvaatteen juuttuessa länsimaisen koneen hampaisiin. Mecirin kautta ja avulla Mary kykenee ylittämään uuden kulttuurialueen kynnykseen.
Parin kanssakäymisen muodoksi vakiintuu shakki, josta kehittyy keskeinen elementti sekä parin välisessä suhteessa että koko novellissa. Mecirin puhetta häiritsevät halvauksen aiheuttamat vauriot ja Maryn englanti on heikkoa. Shakki toimii yhteisenä kielenä ja maailmana, jonka syvyyksiin pari uppoaa ja jonka kautta he ymmärtävät toisiaan. Toisaalta voidaan pelissä nähdä myös symbolisia piirteitä: shakin alkuperä on kiistanalainen eikä se henkilöhahmojen tapaan kuulu kiinteästi tiettyyn kulttuuripiiriin.
Varsinainen käänne sekä novellin että Maryn ja Mecirin suhteen kannalta tapahtuu rasistien puukottaessa vahtimestaria. Vaikka vahtimestari toipuu, Maryn ja Mecirin suhde ei ole enää entisensä. Terä, joka viiltää vahtimestaria vatsaan, katkaisee Maryn siteen Englantiin ja ajaa lastenhoitajan uudellaan arvioimaan paikkaansa, itseään ja sopeutumistaan.
Englanti siis mursi hänen sydämensä, mursi siksi ettei se ollut Intia. Lontoo hivutti häntä hengiltä, koska se ei ollut Bombay. Entä Sekaisin-Päästä? minä mietin. Hivuttiko kosijakin häntä hengiltä, koska mies ei ollut enää entisensä? Vai oliko niin että Maryn kahden eri rakkauden kahlitsema sydän veti häntä sekä itään että länteen [– –], ja hänen oli tehtävä valintansa pysyäkseen hengissä? (K, 181)
Itä vai länsi?
Kertojalle keskeinen tarttumapinta uuteen kotimaahan on englantilainen populaarimusiikki, jonka kautta kertoja ei vain opettele ilmaisemaan itseään tietyllä kielellä vaan myös tietyssä kulttuurissa. Musiikin ja sanoitusten avulla tunteet siirretään kulttuuripiiristä toiseen. Sisarukset rauhoittelevat pienen Scheherazade-siskon uneen laulamalla 1960-luvulla suosittuja Chubby Checkerin, Neil Sedakan, Elviksen ja Pat Boonen kappaleita, ja sydänsurujen iskiessä kertoja lainaa The Four Seasonsia ja The Beatlesia: ”She-E-rry, won’t you come out tonight? hoilasi Four Seasons -yhtye. Tajusin tarkalleen miltä heistä tuntui. Come, come, come out toni-yi-yight. Ja jos nyt kerran tulet, niin love me do.” (K, 163)
Lastenhoitajan lisäksi kertojan lapsuuden perheeseen kuuluvat vanhemmat ja kolme tytärtä, mutta muu perhe jää oikeastaan taka-alalle. Äidin nimeä ei edes mainita, ja kertojan siskoista kerrotaan vain heidän sivutessaan ja heijastellessaan kertojan omia kokemuksia. Muun perheen merkittävimmäksi hahmoksi nousee kertojan isä, joka kuvataan omapäiseksi ja viinaan meneväksi. Isä on perheen auktoriteetti ja johtaja, jonka päätökset ja näkemykset sitovat koko perhettä. ”[Muutto Englantiin] oli samanlainen päätös kuin kaikki muutkin isän tekemät: sitä ei selitetty eikä siitä puhuttu kenenkään kanssa, ei äidin kanssa edes.” (K, 157)
Samankaltaista määräysvaltaa isä yrittää ylläpitää myös lastenhoitajaan. Vahtimestarin ilmestyessä ruusukimppuineen kyselemään Marya isä lyö oven kiinni tämän nenän edestä. Isä näyttäytyy ylemmyydentuntoisena: hän katsoo, etteivät palvelijat ole samalla tavalla ihmisiä kuin muut. Hänellä ei kuitenkaan ole valtaa estää parin tapailua ja sama etiketti, johon hän perustaa oman auktoriteettinsa, velvoittaa hänet kohtelemaan kunnioittavasti itseään vanhempaa Marya.
Kertoja vierastaa isän edustamaa maailmaa ja hänen asettamiaan rajoituksia, ja pyrkii aktiivisesti irti isänsä vaikutuspiiristä. Hän haaveilee Iso-Britannian kansalaisuudesta, joka mahdollistaisi matkustamisen pelkkää Intian kansallisuutta laajemmin ja sitä kautta oman elämän itsenäisen hallitsemisen. Toisaalta kertoja myös myöhemmän elämän tuomalla kokemuksella kommentoi 16-vuotiaan itsensä pyrkimyksiä.
Kuudentoista iässä sitä vielä kuvittelee pääsevänsä isäänsä pakoon. Ei kuule hänen ääntään omasta suustaan, ei näe miten omat eleet jo muistuttavat hänen liikkeitään; ei näe häntä omassa vartalonsa hahmossa, omassa nimikirjoituksessa. Ei kuule hänen kuiskettaan veressään. (K, 175)
Raivokohtauksista, alkoholinkäytöstä ja omapäisyydestään huolimatta isä näyttäytyy kuitenkin osittain myös sympaattisena hahmona. Apteekissa isä tulee erehdyksessä kysyneeksi tissejä tuttien sijaan, ja apteekin tyttö läimäyttää miestä naamaan. Isän kielivirheen kautta luodaan kuvaa paitsi perheen yleensä kohtaamista sopeutumisongelmista myös kertojan omista kieliongelmista.
Toisaalta vaikka kertojaa leimaa pyrkimys irrottautua isästä ja sitä kautta isän edustamasta maailmasta, hän jossain määrin tiedostaa myös itsensä irti repimiseen liittyvät vaarat. Vaikka Iso-Britannian kansallisuus merkitsee vapautumista syntyperästä ja yksinkertaisesta kansallisesta identiteetistä, oman identiteetin vapaaseen muodostumiseen liittyy myös vaara minuuden lopullisesta pirstoutumisesta ja yhteisöllisten siteiden katkeamisesta. Erityisen selvästi tämä ilmenee kertojan tarkkaillessa isänsä raivon perinyttä sisartaan: ”Katselin kirkuvaa siskoani ja mietin miten loisteliaan itsetuhoisa hän oli, miten voitokkaasti hän rikkoi välinsä ihmisiin, joita hän eniten tarvitsi.” (K, 175)
Kertojan ristiriitainen suhtautuminen menneisyyteensä ja syntyperäänsä näkyy myös hänen suhteessaan Maryyn. Isän edustaessa menneisyydestä ja syntyperästä kaikkea sitä, josta kertoja haluaa eroon, Mary kautta menneisyys avautuu päinvastaisessa valossa. Marya on kertojalle kuin toinen äiti ellei jopa äitiä keskeisempi. Maryn päätös palata takaisin Intiaan on raskas: ”Olin tuntenut hänet ja rakastanut häntä koko ikäni. Vähät sinun kirotusta kosijastasi, teki mieleni huutaa, entä minä sitten?” (K, 182)
Maryn paluun myötä isä ilmoittaa siirtävänsä perheen Pakistaniin. Kertoja saa kuitenkin Iso-Britannian kansallisuuden ja sen myötä vihdoin riistäytyy omille teilleen pois isänsä auktoriteetin varjosta. Kansallisuuden myöntämisen taustalla kertoja uskoo olevan hänen tuttavuutensa sotamarsalkka sir Charles Lutwidge-Dogsonin kanssa. Sotamarsalkka ei ole aito historiallinen henkilö, mutta marsalkan nimi viittaa englantilaiseen kirjailijaan Charles Lutwidge Dogsoniin. Dogson tunnetaan erityisesti hänen Lewis Caroll -nimellä kirjoittamastaan Liisa ihmemaassa -lastenkirjasta. Jopa sotamarsalkan taloudenhoitajan rouva Liddelin nimi viittaa Liisa ihmemaassa -tarinan suuntaan: Alice Liddelin uskotaan olleen Carrolin inspiraationa tarinan Liisalle. Tavallaan sotamarsalkka tulee osoittaneeksi kertojalle jäniksen kolon, jonka kautta tämä on Liisan tapaan vapaa tutkimaan omituisuuksia ja ristiriitoja pullollaan olevaa maailmaa. Siinä missä Varmasti-Mary löytää paikkansa Intiasta ja saavuttaa lopulta rauhan, kertoja jatkaa kamppailua oman yksilöllisen identiteettinsä muodostamiseksi.
Mutta minullakin on köysiä kaulassani, vielä tänäkin päivänä, ja ne kiskovat minua sinne ja tänne, itään ja länteen, silmukat kiristyvät ja käskevät: valitse, valitse. [– –] Lassot ja lieat, minä en valitse teitä kumpaakaan, ja valitsen molemmat. Kuuletteko? Kieltäydyn valitsemasta. (K, 183)
Itä ja länsi
Novellin alussa vahtimestari ajattelee Maryn laskeutuvan kerrostalon etuportaita kuin alppien rinteitä, mutta epäilee sitten vertauksensa vuoriston osuvuutta. Mihin vuoriin laskeutumista pitäisi verrata, kun kyseessä on vanha intialainen nainen Lontoon keskustassa? Vahtimestarin ajatukset heijastelevat koko novellia. Kansallisuus, syntyperä, asuinmaa, itä ja länsi sekä kaikki niiden välimuodot ovat läsnä samanaikaisesti, eikä mikään ei ole puhdasta tai selvärajaista. Tarinan elementit hahmoista tapahtumapaikkana olevaan Lontooseen ovat yhdistelmiä erilaisista kulttuurisista aineksista. Portaissakin yhdistyvät lopulta intialainen vuorijono ja Lontoon kaupunginosa: ”’Läntiset Ghatit, Itäiset Ghatit ja nyt Kensingtonin Ghatit’, hän sanoi nauraa kihertäen.” (K, 151)
Novellin Lontoossa taustalla oleva englantilainen ja länsimaalainen kulttuuri yhdistyvät sen kulttuurisesti moniulotteisiin asukkaisiin. Hahmot käyvät katsomassa jalkapalloa, viettävät joulua ja vierailevat Piccadilly Circusilla, mutta henkilöistä tuskin kukaan on puhtaasti tietyn kansallisuuden ilmentymä saatikka englantilainen.
Kertojan perheen asuinrakennuksen muista asukkaista mainitaan vain kaksi muuta intialaista: maharaja B ja maharaja P. He ovat jopa koomisella tavalla hurahtaneet länsimaisen kulttuurin erityispiirteisiin. Ruhtinas P. on kaiken aikaa pukeutunut valkoiseen tennisasuun ja kantaa ranteessaan suurta kultaista Rolexia, joka pilkistää kyynärvarren sankan karvoituksen joukosta. Ruhtinas B on toveriaan vanhempi, rumempi ja suorapuheisempi ja pitää mustia aurinkolaseja pimeydestä huolimatta. Yhdessä kaksikko harrastaa uhkapelejä ja tilaa maksullisia naisia toteuttamaan länsimaisia fantasioitaan käyttäen peitenimenä silloisen Iso-Britannian ulkoministerin ja myöhemmin pääministeriksi nousevan Alexander Douglas-Homen sukunimestä johdettua nimimerkkiä.
Samankaltainen kulttuurinen epäpuhtaus ilmenee myös kertojan ihastuksissa. Rozalia on syntyjään puolalainen tyttö, joka on kesätöissä kenkäkaupassa Lontoon merkittävimmällä kauppakadulla. Chandni taas on puolitoista vuotta kertojaa vanhempia, syntyjään intialainen tyttö, joka opiskelee klassista intialaista tanssia, mutta pukeutuu länsimaisen muodin mukaisesti tiukkoihin mustiin farkkuihin ja ihonmyötäiseen mustaan poolokauluksiseen villapaitaan. Vapaa-aikaansa Chandi viettää yhdellä Lontoon kuuluisimmista folk-klubeista, jossa hänet tunnetaan Chandi-nimen englanninkielisellä käännöksellä Moonlight, Kuutamo. Chandin olemukselle kertoja löytää vertauskohteen kuitenkin jälleen idästä, hindulaisesta jumalattaresta: ”Hän oli teini-ikäisen unelma, [– –] kuin tyköistuvaan mustaan sonnustautunut Ganga-jumalatar.” (K, 162)
Avoimesti monista kulttuureista itseensä aineksia ammentavien henkilöhahmojen kontrastina ovat rasistit, jotka yrittävät ylläpitää illuusiota puhtaista ja eheistä kansallisista identiteeteistä. Koko heidän edustamansa maailmankuva näyttäytyy pikemminkin vieraana kuin vastenmielisenä. Heitä ei missään vaiheessa edes nimitetä rasisteiksi, vaan nimensä he saavat brittiläisen populaarikulttuurin suurimmalta nimeltä The Beatlesilta. Edes silloin kun beatlet etsiessään asuinrakennuksen maharaja B:tä ahdistelevat kertojan äitiä ja Marya nämä eivät näytä käsittävän mistä on kysymys. Äiti on lähinnä imarreltu tiedusteluista, oliko tämä mahdollisesti maharajan puoliso. Vasta tilanteen muuttuessa aidosti uhkaavaksi naiset osaavat pelätä.
Yhteenveto
Kensington Gardenisissa vahtimestari osoittaa Varmasti-Marylle pientä poikaa esittävää patsasta ja selittää: ”Onneton poika. Ei kasvanut ikinä isoksi.” (K, 163) Patsas esittää J. M. Barrien kertomusten satuhahmoa, Peter Pania. Symbolisesti novellin hahmoille Kensington Gardens -maisemapuiston keskeisin elementti on patsas pojasta, jonka kotimaa Mikä-Mikä-Maa on yhtä kuvitteellinen kuin selvärajaiset ja eheät kansallisvaliot novellin hahmoille.
”Kosija” -novellin henkilöt eivät toimi ulkoisina tarkkailijoina, jotka oman maailmankuvansa ja identiteettinsä suojista kommentoisivat vieraan kulttuurialueen erityispiirteitä. ”Kosijan” hahmot avautuvat ennen kaikkea monimutkaisina ja ristiriitojen vaivaamina. Toisaalta heillä ovat rasitteenaan syntyperänsä asettamat rajoitteet ja perintö, joiden otteesta he yrittävät pyristellä irti, ja toisaalta he kaipaavat synnyinmaataan ja siihen liittyvää kuuluvuuden tunnetta. He ovat kuitenkin perustavalla tavalla yhdistelmiä erilaista kulttuurillisista aineksista, eivätkä aidosti palautettavissa minkään tietyn kansallisuuden tai maantieteellisen alueen piiriin.
Kertoja ei vain opettele ilmaisemaan itseään uudella kielellä, vaan kasvaa elämään uudella tavalla ilman kansallisidentiteetin tarjoamaa selvärajaista maailmaa. Idän ja lännen repiessä eri suuntiin osoittautuvat helpot, ennalta annetut identiteetit ontoiksi ja merkityksettömiksi. Monikulttuurinen maailma tarjoaa mahdollisuuden oman ainutlaatuisen ja monikulttuurisen identiteetin muodostamiseen, mutta samalla uhkaa myös yhteisöllisten siteiden katkeamisella ja identiteetin lopullisella pirstoutumisella. Elämä muodostuu jatkuvaksi tasapainoiluksi oman ja vieraan, tutun ja tuntemattoman sekä idän ja lännen välillä, jossa suhde niin menneisyyteen kuin nykyisyyteenkin on monimutkainen.
Monet viittaukset kutsuvat novelliin aineksia niin idän kuin lännenkin kulttuuripiireistä ja rakentavat moniulotteista maailmaa alleviivaamaan henkilöhahmojensa ristiriitaista asemaa. Pinnalta katsoen eheiltä näyttävät kaupungit, ihmiset ja jopa lautapelit paljastuvat syvemmässä tarkastelussa epäyhtenäisiksi ja monimutkaisiksi.
Aivan novellin lopussa kertoja sanoo vielä myöhemmin palanneensa entiselle asuintalolleen ja tiedustelleensa Seko-Päätä. Vahtimestari ei kuitenkaan ole enää siellä eikä nykyinen vahtimestari edes tiedä mistä kertoja puhuu. Novelli jättää jälkeensä haikean tunnelman: lopulta ei mikään ole pysyvää tai muuttumatonta.
Lähteet
Rushdie, Salman 1995, Itä, länsi (East, West, 1994). Suom. Arto Häilä. Helsinki: WSOY, 151-183.
• • •